Vuonna 1867, kolme vuotta Aleksis Kiven (1834-1872) mestarinäytelmän Nummisuutarit ilmestymisen jälkeen, suomalaisen teatteritaiteen vakiinnuttaja Kaarlo Bergbom sanoi teoksesta, että se "epäilemättä on paras komedia, minkä ikinä suomalainen mies on kirjoittanut". Näin on edelleen. Bergbom sanoo myös, että siinä Kiven "mielikuvituksen omituinen voima ilmautuu korkeimmillaan". Nummisuutarit on Seitsemän veljeksen rinnalla Kiven täydellisin mestariteos.
Kun Kiven teosten kohdalla puhutaan täydellisestä mestariteoksesta, ei viitata kaavamaiseen valiomuotoisuuteen. Nummisuutaritkin on vain itsensä ja elämän muotoinen. Se on vakava komedia, jota kannattaa vankka, vaikka suhteikas - huvittunutkin - rakennettu ja ehjä siitä huolimatta, että juoni polveilee ja poukkoilee petoksesta, kokkapuheesta, kinasta ja sekaannuksesta toiseen. Se on väkivaltainen komedia, siinä on paljon rähinää ja tappelua, mitä voi pitää myös antiikin perintönä, niin kuin Aarne Kinnunen esipuheessaan toteaa.
Eika se "ole yksin tilannekomedia eikä juonikomedia, mutta ei myöskään pelkästään luonteen ominaisuuksille rakennettu". Sen riemukas huumori ei kätke riipaisevia, kipeitä sävyjä: valo luo varjon. Se on perisuomalainen komedia: elävän ja henkilöt elävöittävän vuoropuhelun lomitse siinä näkyy ja tuoksuu suomalainen maisema. Se on suomalainen komedia myös siinä suhteessa, että sen sanomukset ja tapahtumat ovat tulleet osaksi koko kansan sielunsisintä, harjastukkaisesta Eskosta alkaen sen monet hekilöt kansallisiksi perustyypeiksi. Siinä on tilaa: Karrin isännän hääpuheessa kaikuu kaskenpolttajan, pellonraivaajan, tilanpitäjän onnelakuvitelma, ja kaiken kohelluksen keskellä näkyy elämänmittainen kulku: "Ja päivä nouskoon taas ja laskekoon; niin vuodet menköön, niin aika aina onnen suojassa kulukoon, kunnes viimein päänne vaipuu rauhalliseen hautaan; ja kaipauksen kyynel silloin kastakoon hautanne kummun".
