Aleksis Kivi (1834-1872) kirjoitti ystävälleen Kaarli Bergbomille jo ennen romaaninsa ilmestymistä: "... minä itse en veljeksiä koskaan hylkää..." Hän oli valmistellut kirjaa kauan ja kertomansa mukaan kirjoittanut sen kolmesti. Hän uskoi työhönsä, ja uskoa hän kirjan ilmestyttyä tarvitsikin. August Ahlqvistin murska-arvostelu kantoi kauas. Kivi uskoi kuitenkin oikeaan asiaa, sen näytti aika jo varsin pian.

Vuosisadan vaihteessa Kivi tunnustettiin jo suureksi. Nuori Volter Kilpi kirjoitti hänestä: "Sinä olet runoilija, mieleni herkyttäjä! Kun metsän kuulen sanoissasi edessäni humisevan, kun sen sammal niistä mulle tuoksuu, tai kun silmiini valaiset kirkastuvan taivaan, tai kun annat tuntea, kuinka veri Juhanille päähän valahtaa, aina sinä runouden syvällä värillä puhut." Eino Leino kirjoittu Suomalaisen kirjallisuuden historiaansa (1910): "Rohkeimman, nerokkaimman mestariteoksensa luo Kivi merkillisessä romaanissaan Seitsemän veljestä.

... Tekijän realismi kansan-elämän kuvauksiin nähden on tässä häikäilemättömämpi kuin milloinkaan. Tekijän romantiikka luonnonkuvauksiin nähden taas osoittautuu syvänä, aavistelevana mielialana ja valtavana mielikuvituksena. Yhtä rohkea kuin kirjan sisällys on sen muoto, joka on sekoitus draamallisista, eepillisistä ja luurillisistä aineiksista, kaikki kuitenkin yhtyneinä klassilliseksi kokonaisuudeksi."