Autonomian aikana kansallisuusaate sekä muut Euroopasta rantautuneet aatteet pitivät Suomessa sivistyneistön valppaana ja vahvistivat yhteiskunnallista ja valtiollista muutoshalukkuutta. Kansallisen omakuvan ytimeksi muodostui fennomania, kieli- ja kansallisuusliike, jossa Suomi haluttiin nähdä yhtenäisenä, erityisenä ja naapurimaista erillisenä kokonaisuutena.

Näitä kysymyksiä pohdittaessa myös kansanrunouden keruu ja kotimaahan tutustuminen nousivat keskeiseen asemaan. Ajateltiin, että erityisesti kalevalamittaiset runot Väinämöisineen, Ilmarisineen ja Louhineen tarjoavat sisältöä suomalaisen identiteetin määrittelemiseen sekä kansakunnan historian kirjoittamiseen. Ajatukset puhuttelivat etenkin akateemista nuorisoa. Toista sataa heistä lähti Elias Lönnrotin esimerkkiä noudattaen runonkeruuseen kaikkialle Suomeen ja Karjalaan sekä myös suuriruhtinaskunnan ulkopuolelle. Runosaalit olivat huomattavia ja matkoilta kirjoitetut kertomukset ainutlaatuisia dokumentteja siitä, kuinka autonomian ajan nuori sivistyneistö määritteli kirjoittamalla kotimaataan, kansallista omakuvaa, itseään ja maaseudun rahvasta.

Kirjassa Toiveiden maa tarkastellaan yli sataa vuosina 1836-1917 runonkeruussa taivaltaneen ylioppilas-stipendiaatin julkaistua ja julkaisematonta matkakertomusta ja selvitetään, millaisen Suomen ja suomalaisuuden ylioppilaat niissä kuvasivat. Tekstilajina matkakertomukset sijoittuvat kirjeiden, päiväkirjojen, omaelämäkerrallisten tekstien ja matkakirjojen rajamaastoon, ja siksi vastauksia on hahmoteltu kerronnan, muistitiedon sekä matkakirjallisuuden tutkimuksen näkökulmin ja menetelmin.

Matkakertomusten puhuttelevimmiksi teemoiksi nousevat yhteiskunnan ja suomalaisuuden tila ja tulevaisuus sekä rahvaan toiseuttaminen. Teemat myötäilevät kansallisuusaatteen ja fennomanian tavoitteita sekä kuvastavat ylioppilaiden tulevaisuuden Suomeen projisoimia pelkoja ja toiveita. Ne paljastavat matkakertomukset myös runonkerääjiä yhdistäviksi ideologisiksi teksteiksi Suomesta ja suomalaisista.