Kielitieteeseen on vakiintunut näkemys infinitiiveistä epäitsenäisinä rakenteina, jotka toimivat lauseessa aina jonkin toisen verbin tai substantiivilausekkeen täydennyksenä tai määritteenä. Teos kyseenalaistaa tämän oletuksen esittelemällä joukon suomen kieleen vakiintuneita itsenäisiä infinitiivirakenteita, joiden käyttöä ei voi selittää finiittiverbin ellipsillä (esim. Sanoa nyt tuollaista, Mennä siinä sitten suihkuun ja Istua rannalla yksiksensä). Tutkimus näyttää, että itsenäiset infinitiivikonstruktiot eivät ole epä- vaan vastakieliopillisia: ne nostavat vastaesimerkin kautta esiin sen, mikä kielenkäytössä on tyypillistä, ja jäsentävät peruskoodia uudelleen. Tähän perustuu niiden affektinen ja poeettinen voima.