Suomeen siirrettiin jatkosodan aikana saksalaisten miehittämältä Leningradin alueelta yhteensä yli 63 000 inkeriläissiviiliä, valtaosa heistä naisia ja alle 15-vuotiaita lapsia. Ensimmäinen kokonaisesitys sodanjälkeisistä tapahtumista pohtii, miksi Suomen päättäjät halusivat sisällyttää välirauhansopimuksen 10. artiklaan kohdan, joka antoi inkeriläisille mahdollisuuden jäädä Suomeen tai palata Neuvostoliittoon.
Tutkimuksessa otetaan kantaa niin siirtojen kuin palaamisen syihin sekä valotetaan inkerinsuomalaisten pakoa Ruotsiin jatkosodan jälkeisinä vuosina. Niin ikään teoksessa tarkastellaan uuden aineiston perusteella inkerinsuomalaisten aktiivien toimintaa Suomessa 1920-1950-luvulla osana suomalaista heimotoimintaa.