Ruotsi oli laajentunut valloituksiensa myötä 1600-luvulla pohjoiseksi suurvallaksi Euroopassa. Laajentumisen seurauksena Ruotsi hallitsi alueita, joiden väestön kulttuurinen ja uskonnollinen tausta poikkesi muusta valtakunnasta. Inkerinmaan ortodoksista uskoa tunnustava alkuperäisväestö oli kulttuuriltaan leimallisesti itäinen. He olivat kuitenkin vähemmistö myös 'omalla maallaan', sillä Inkerinmaalle oli 1600-luvun kuluessa muuttanut Suomesta runsaasti luterilaista väestöä autiotilojen houkuttelemina.

Luterilaiseen tunnustukselliseen yhtenäisyyteen pyrkineelle Ruotsille suomensukuisia kieliä puhuneet ortodoksit eli inkerikot ja vatjalaiset oli ongelma. Uskonnollisen yhtenäisyyden ihanteen mukaisesti heistä oli tehtävä Ruotsin kuninkaan luterilaisia alamaisia. Narvan superintendentti Johannes Gezelius nuorempi ja Inkerinmaan kenraalikuvernööri Göran Sperling ryhtyivät tarmokkaasti toteuttamaan tätä uskontopolitiikkaa. Heidän toimintaansa tarkastelemalla voidaan tehdä päätelmiä yhteiskunnallisen eliitin käsityksistä 'etnisistä' ja vierasuskoisista väestöryhmistä varhaisella uudella ajalla.

Ruotsalaisen esivallan harjoittama uskontopolitiikka sai aikaan vastareaktioita ortodoksirahvaassa. Ortodoksitalonpoikien pyrkimys parantaa asemaansa kertoo siitä, miten Ruotsin itäisen provinssin Inkerinmaan uskonnollisen vähemmistön varhaismoderni identiteetti rakentui ja myös sitä, keihin nämä ihmiset halusivat samastua 1600-luvun lopulla.